Otsikko saattaa olla lievä clickbait, mutta on siinä myös perää! Viime aikoina on tullut oltua aika paljon festareilla.

Siis töissä. Tämä on tärkeä tarkennus, koska festarilla oleminen kameran kanssa on hieman eri asia kuin festarilla oleminen ilman kameraa.

Viime kuukausina olen saanut kuvata muun muassa Kokkolan Venetsialaisia ja Vaasa Weekendiä, johon kuului myös Vaasa Band Jam.

Ja myönnettävähän se on. Tällaisissa hommissa on jotain todella hienoa. Vaikka jossain vaiheessa iltaa jalat ovat sitä mieltä, että homma voitaisiin viheltää poikki vaikka heti ja kamerat myydä torissa alihintaan.

Festareilla tapahtuu koko ajan

Festarikuvaajan työssä on yksi aika mukava ongelma. Aina tapahtuu jotain.

• Jos olet lavan edessä, siellä tapahtuu.
• Jos menet sivummalle, siellä tapahtuu.
• Jos menet bäkkärille, siellä tapahtuu.
• Jos menet hakemaan kahvia, juuri silloin tapahtuu jotain, minkä olisit ehdottomasti halunnut kuvata.
• Ja tietenkin juuri silloin, kun olet vaihtamassa akkua.

Se on vähän sama kuin luonnossa kuvaaminen, mutta luonnon sijaan ympärillä on tuhansia ihmisiä, savukoneita, valoja, bassoa ja joku, joka yrittää päästä eturiviin kyynärpäät edellä.

Mutta juuri siksi festarit ovat kuvaajalle kiinnostavia. Et voi koskaan täysin käsikirjoittaa sitä, mitä saat. Pitää vain olla hereillä. (kirjaimellisesti)

Parasta eivät välttämättä ole artistit

Toki lavalla on paljon kuvattavaa.

Artistit, valot, yleisö, tunnelma ja ne hetket, joissa koko paikka tuntuu olevan yhtä suurta energiaa.

Mutta ehkä kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se kaikki muu. Ihmiset. Festarit ovat aika uskomaton paikka tavata ihmisiä.

Järjestäjiä, artisteja, muusikoita, teknikoita, yrittäjiä, vapaaehtoisia, kuvaajia ja ties mitä kaikkea muuta. Ja ennen kaikkea valtava määrä ihmisiä, jotka ovat päättäneet tehdä jotain omaa.

Musiikkia. Tapahtumia. Taidetta. Videoita. Valokuvia. Bisnestä.

Tai jotain näiden kaikkien väliltä.

Luovia ihmisiä on paljon. Ja se on yksi syy, miksi itse viihdyn näissä ympäristöissä. Olen aina ollut aika utelias siitä, mitä ihmiset tekevät ja miksi. Kameran kanssa siihen saa vieläpä hyvän syyn.

”Moi, mä oon Rami, saanko ottaa susta kuvan?”

Onhan se aika hyvä keskustelunavaus. Ainakin parempi kuin se kuuluisa suomalainen: ”Onpas viime aikoina ollut sateista.”

Sitten se työpäivä alkaa tuntua työpäivältä

Festarikuvaamisesta tulee helposti ulkopuoliselle vähän väärä kuva. Kuvissa näkyy hienot valot, hyvä meininki, esiintyjät ja ihmiset nauramassa.

Kuvaaja näyttää kulkevan siellä kameran kanssa ja katselevan ympärilleen. Ja tavallaan juuri sitä tehdäänkin.

Mutta sitä tehdään noin 12 tuntia. Välillä se kamera on kädessä. Välillä olkapäällä.

Välillä selässä, välillä hukassa. Välillä täynnä pyttipannua.

Ja jossain vaiheessa huomaat miettiväsi, että oliko tämä nyt varmasti se ammatti, johon nuorena päätin ryhtyä.

Päivät venyvät helposti pitkiksi. Kun yleisö vasta saapuu paikalle, kuvaaja on voinut olla siellä jo hyvän aikaa.

Ja kun viimeinen artisti lopettaa, kuvaaja ei suinkaan ole valmis. Sitten pakataan tavarat.

Ajetaan kotiin SATEESSA HUONOILLA PITKILLÄ.

Siirretään kuvat. Tehdään varmuuskopiot. (ja näillä nykyisillä tiedostokokoluokilla siihen menee tuhottoman kauan puhumattakaan levytilan hinnasta)

Ja jossain vaiheessa edessä on useita tuhansia kuvia, joista pitäisi löytää ne 100, jotka oikeasti kertovat siitä, mitä siellä tapahtui. Siinä kohtaa alkaa yleensä kaivata festarilta yhtä asiaa enemmän kuin mitään muuta.

Sänkyä.

Mutta sitten tapahtuu jotain

Kaikesta tästä huolimatta lähden festareilta yleensä aika hyvällä fiiliksellä.

Väsyneenä kyllä. Joskus erittäin väsyneenä.

Mutta hyvällä tavalla. Sillä siinä on jotain hienoa, kun saa olla muutaman päivän ajan keskellä tällaista ihmisvilinää ja yrittää tallentaa siitä jotain olennaista.

Yhden ilmeen, tai katseen. Naurun. Hetken artistin ja yleisön välillä. Pysäytetty kuva kertoo monesti katsojalleen jonkin tarinan.

Jonkun täysin absurdin tilanteen, jota ei olisi pystynyt käsikirjoittamaan vaikka olisi kuinka yrittänyt. (tänä vuonna mm. kosinta)

Ja ehkä juuri niitä kuvia arvostan itse eniten. Sellaisia, joissa ei ole pelkästään ”kiva kuva”, vaan joissa tapahtuu jotain. Jotain aitoa.

Kameran kanssa näkee aika paljon

Kuvaajana saa muutenkin nähdä aika paljon sellaista, mikä muuten menisi ohi. Ihmiset käyttäytyvät kameran edessä tietenkin eri tavalla kuin ilman kameraa.

Mutta välillä kamera unohtuu. Ja juuri silloin tapahtuu parhaat asiat.

Ihminen nauraa oikeasti. Joku keskittyy täysillä. Toinen liikuttuu. Kolmas tanssii niin kuin kukaan ei katsoisi, vaikka ympärillä olisi 5000 ihmistä.

Ja siinä on ehkä koko homman idea. Yrittää olla tarpeeksi lähellä nähdäkseen, mutta tarpeeksi kaukana, ettei pilaa hetkeä.

Festarit antavat paljon

Kun mietin näitä viime aikojen festarikeikkoja, mieleen eivät ensimmäisenä tule edes yksittäiset kuvat.

Mieleen tulevat ihmiset. Keskustelut ja naurut, uudet tuttavuudet. Tutut ihmiset, joita näkee pitkästä aikaa.

Erilaiset tekijät, joiden kanssa päätyy juttelemaan ehkä vain viideksi minuutiksi.

Ja joskus juuri se viisi minuuttia jää mieleen. Tämä on yksi niistä asioista, joista pidän tässä työssä ehkä eniten.

Kuvaaminen vie paikkoihin. Sitä enemmän se vie ihmisten luo.

Ja mitä enemmän tätä työtä tekee, sitä enemmän huomaa, kuinka valtavan paljon erilaisia tarinoita ja persoonia ympärillä oikeasti on. Niitä ei vain aina huomaa siinä rutiinien täyttämässä arjessa vettyneen kahvin äärellä.

Ja sitten kotiin

Festariviikonlopun jälkeen olo on usein hieman ristiriitainen. Pää on täynnä uusia kuvia ja kohtaamisia.

Kovalevy täynnä materiaalia. Puhelimessa uusia numeroita ja Instagramissa uusia seuraajia ja seurattavia. Kroppaa voisi puolestaan käyttää mallina siitä, miltä 20 vuotta vanha perunamuusi näyttää. Väsyttää.

Mutta samalla tekee mieli päästä jo seuraavaan paikkaan. Se on ehkä vähän kummallinen yhdistelmä. Tämä työ nimittäin antaa paljon, mutta se myös ottaa.

Pitkät päivät, jatkuva keskittyminen, kaluston kantaminen, aikataulut ja se, että pitäisi olla oikeassa paikassa juuri oikealla sekunnilla, verottavat kyllä.

Mutta jos vastapainoksi saa tavata valtavan määrän kiinnostavia ihmisiä, nähdä asioita läheltä ja tehdä työtä, jossa jokainen päivä voi näyttää erilaiselta, niin en kyllä valita.

Ainakaan kovin paljon. Paitsi jaloista.

Niillä saattaa olla tästä vielä oma mielipiteensä.

Ja ensi viikonloppuna ne joutuvat todennäköisesti taas töihin.

Joten, mikäli haluaisit allekirjoittaneen kuvaavan festarit, tai vaikka lyhytvideon, ota yhteyttä