Pitkästä aikaa löysin itseni studioltani kameran takaa – en kiireessä, en asiakkaan toivelistan ohjaamana, vaan puhtaasta innosta. Se tunne, kun saa palata tekemään jotain omilla ehdoillaan, on vaikea pukea sanoiksi, mutta se tuntui erilaiselta heti ensimmäisestä valon sytyttämisestä lähtien.

Älkää ymmärtäkö tätä höpötystäni väärin, olen alituiseen kameran takana ja nautin suunnattomasti kaikesta kuvaamisesta ja työstäni. On kuitenkin eri asia tehdä asioita itselleen, kuin muille. (Oli asia sitten mikä tahansa elämässä)

Harkittu valo ja varjo

Olen aina pitänyt henkilökuvauksesta, mutta arjen keskellä se on usein muuttunut suorittamiseksi: aikatauluja, toiveita, kompromisseja. Tällä kertaa kaikki oli toisin. Studiolla vallitsi rauha, ja sain rakentaa tilanteen juuri sellaiseksi kuin halusin. Jokainen varjo, jokainen valon suunta ja sävy oli tarkkaan harkittu – mutta samalla intuitiivinen.

Monesti myös asiakastilanteessa kameran eteen saapuva kuvattava saattaa istua edessäni ”pakotettuna”. Toisin sanoen työnantajan toiveesta, tai käskystä. -Nämä pitää nyt saada vaan alta pois. Toisin sanoen vailla suurempaa motivaatiota, tahtotilaa tai fiilistä. Se näkyy helposti myös tunnelmassa (+kuvassa) ja ymmärrän täysin, että tilanne ei välttämättä ole kuvattavalle aina se hedelmällisin.

Tällä kertaa asian laita ei kuitenkaan ollut tämä. Malleina toimineet Nanna ja Mirva olivat saapuneet kuvattavaksi intoa ja positiivisuutta puhkuen, mikä tuntui välittömästi yleisfiiliksessä.

Suurempi visio

Ja mitä tulee sitten ns. isoon kuvaan. Erityisesti nautin siitä, kun saan kuvata malleja oman visioni kautta. Se on eräänlaista hiljaista yhteistyötä: minä tarjoan tunnelman ja suunnan, malli tuo siihen elämän. Parhaimmillaan syntyy jotain, mitä kumpikaan ei olisi yksin osannut ennustaa. Kamera toimii välineenä, mutta lopulta kyse on luottamuksesta ja hetkessä elämisestä.

Tällä kertaa sukelsin kunnolla dramaattiseen valotukseen. Rakastan sitä, miten valo voi muokata kasvoja ja tunnetta – miten se voi paljastaa ja piilottaa samaan aikaan. Kova sivuvalo, syvät varjot ja tarkasti rajattu kirkkaus loivat kuviin intensiivisyyttä, jota olen kaivannut. Näitä elementtejä voi harvemmin myöskään tuoda vaikkapa yrityskuvauksiin, tai markkinointiin.

Neonsävyt ja värit

Ja sitten ne värit. Neonsävyt toivat mukaan jotain modernia ja jopa hieman epätodellista. Sinisen ja pinkin yhdistelmä, vihreän hehku iholla, kontrastit jotka eivät pyydä anteeksi olemassaoloaan. Neonsävyissä on jotain vangitsevaa – ne rikkovat totuttua ja pakottavat katsomaan uudella tavalla. Köyhän miehen Blade Runner.

Huomasin myös, miten paljon kaipasin tätä vapautta. Sitä, että voi kokeilla ja tehdä asioita ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kaikki kuvat eivät tietenkään toimineet, mutta sillä ei ollut väliä. Jokainen ruutu vei eteenpäin, jokainen kokeilu avasi uusia ideoita.

Aitouden äärellä

Kun lopulta sammutin valot ja kävin kuvia läpi, tunsin harvinaista tyytyväisyyttä. En siksi, että kaikki olisi ollut täydellistä, vaan siksi, että tekeminen tuntui aidolta. Tämä muistutti minua siitä, miksi alun perin tartuin kameraan.

Ehkä tärkeintä oli huomata, että into ei ole kadonnut mihinkään. Se oli vain odottanut oikeaa hetkeä – ja tilaa tulla esiin.

Ja nyt kun se on taas löytynyt, en aio päästää siitä irti. Oli se sitten pysäytettyä, tai liikkuvaa.

Oliko tässä kirjoituksessa jotain kiinnostavaa? Ota yhteyttä!